Takanamme on melkein vuosi outoa aikaa, joka on toisaalta lisännyt yhteisöllisyyttä, mutta toisaalta myös polarisaatiota eli kahtiajakautumista. Uskomusmallien välisen taistelun tiimellyksessä oleellisin saattaa joskus unohtua: kärjekkäidenkin mielipiteiden takana on aina ihminen; tunteva ja kokeva olento - kaltaisemme, kanssakulkija. Jokainen meistä tahtoo varmasti pohjimmiltaan edistää hyvää.
Vaikka itsekkyyttä ja julmuuttakin toki on, ihmisluonnon perussävel soi pyrkimyksessä yhteistyöhön ja hyvän edistämiseen. Valoa on varjoa enemmän ja hyvä voittaa pahan 6-0. Vaikka sotia syttyy, rauhatkin rakennetaan. Uutisoinnissa konfliktit korostuvat myönteisten uutisten kustannuksella ja osin se saa meidät otaksumaan, että asiat ovat huonosti. Täydellinen ei maailma tokikaan ole, mutta kosolti hyvää on jokaisessa päivässä. Se, mihin huomionsa suuntaa, lisääntyy.
Vaikka jokainen onkin taatusti elämänsä tärkein ihminen, ei loppupeleissä meistä kukaan yksin ole kovinkaan tärkeä. Yksin meistä jokainen on kyvykäs tekemään vain pieniä tekoja mutta yhdessä pystymme melkeinpä ihmeisiin. Jos kvanttifysiikan hengessä möngimme molekyylitasolle, ei edes liene selviä rajoja kahden elävän olennon välillä. Me kaikki olemme samaa energiaa - ei ole minua ja sinua tai teitä ja heitä; on vaan me. Näinä erikoisina aikoina, kun polarisoituminenkin tuppaa ruokkimaan erillisyyden tunnetta ja ihmiset irtautuvat toisistaan monella tasolla, kannattaa uhrata ajatus jos toinenkin yhteisöllisyyden ja yhteyden teemoille.
Tämän erikoisen vuoden tiimellyksessä empatia ja auttamisenhalu ovatkin onneksi lisääntyneet. Voidaankin ajatella, että me kaikki olemme maailmassa toisiamme varten ja että olennaisinta elämässä on myötätunto kaikkia eläviä olentoja kohtaan. Oman aidon ja kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin voikin ounastella kumpuavan myötätuntoissesta suhtautumisesta kanssaeläjiimme.
Onnellisuuden reseptiksi onkin usein esitetty hyvän tekemistä ja ajan antamista muille eläville olennoille. Vaikka onnen sanotaankin usein pulppuava muista, tulee jokaisen luonnollisesti myös huolehtia itsestään. Armollinen, hyväksyvä ja myötätuntoinen asenne ulotettakoon siis myös itseen ja omaan jaksamiseen. Arjen pyörityksessä on siis tärkeää voimien keräämiseksi antaa aikaa myös itselleen.
Me kaikki olemme riittämättömyydessämme täysin riittäviä. Kukaan ei ole liikaa tai liian vähän: vaillinaisuuksiemmekin vuoksi me tarvitsemme toisiamme eikä kenenkään tarvitse pärjätä yksin. Se, kenellä on kulloinkin on voimia, olkoon valjakon etupäässä - ja joskus roolit voivat olla toisin päin: auttavasta voi tulla autettava. Todellista vahvuutta on paitsi antaa apua myös uskaltaa pyytää sitä, jos tilanne siltä näyttää. Me kaikki pallontallaajat olemme samassa veneessä.
Luonnon eriskummallisissa ekosysteemeissä kaikki perustuu yhteistyöhön, jossa jokaisella elämänmuodolla on oma roolinsa. Myös me ihmiset olemme luonnollisesti osa luontoa. Vaikka ihmiskuntana olemmekin tehneet melkoisia mokia luontokatoa aiheuttaessamme, suuntaa ja suhdettamme luontoon pystytään muuttamaan kestävämmäksi. Vaikka tukipilarit horjuvat jo esimerkiksi ilmaston lämmettyä sekä makean veden, puhtaan ilman, ja kasvien pölytyksen vaarannuttua, peliä ei ole vielä menetetty. Pölyttäjien asia on meidän yhteinen asiamme ja pörriäinen on toden totta pelastettava. Yhdessä me pystymme siihen.
