Kaisa Jaakkola: Ikääntymisen puolella

Puhe naisten ikääntymisestä jää usein pinnalliseksi, kirjaimellisesti. Ulkonäkökeskeinenasenne, jossa naisen arvo yhdistetään vahvasti nuoruuteen, heijastuu myös nuorten ajatusmaailmaan. Yhä nuoremmat ajattelevat ikääntymistä asiana, jota vastaan täytyy taistella. Kaisa Jaakkola on hyvinvointivalmentaja ja tietokirjailija, joka puhuu ja kirjoittaa naistenhyvinvoinnista. Hänelle - kuten jokaiselle naiselle - ikääntymisen teemat ovat olleet läsnä kokohänen elämänsä ajan. Elämänkokemuksen myötä Kaisa on oppinut parempaan tasapainoonkehonsa ja mielensä kanssa. Enää hänellä ei ole pakonomaista tarvetta muokata itseään muidenkatseiden mukaiseksi. Yhteys omaan itseen on antanut luvan olla radikaalisti keskeneräinen. Tästä syystä hän on nykyään ikääntymisen puolella.

Ruohonjuuri-lehden haastattelussa Kaisa Jaakkola: Ajatuksia ikääntymisestä

Haastattelijana Jenna Kiuru:
Hei Kaisa, kiva kun löysit aikaa keskustelulle. Miksi ajattelet, että pyysin sinua juttelemaan kanssani naisten ikääntymisestä?

Ehkä se liittyy siihen, että toimin työssäni holistisesti: valmennan ja autan naisia hyödyntämään hyvinvoinnin rutiineja, jotka tukevat hermostoa ja hormonitoimintaa. Ne ovat keskeisessä osassa siinä, miten kehomme toimii, miten ajattelemme ja millaisena maailman näemme.

Valmennusasiakkaani tuovat toistuvasti esille sen, miten voimakkaasti heidän ajatusmaailmansa muuttuu valmennuksen aikana. Kun keho saavuttaa paremman tasapainon, muutoksia tapahtuu samanaikaisesti myös mielessämme, asenteissamme ja uskomuksissamme. Valmennuksessa emme siis pyri tukemaan pelkästään kehoa, vaan myös sitä, miten asioista puhutaan. Koemmeko esimerkiksi syömisestä syyllisyyttä vai voimmeko nähdä sen ravitsevana nautinnon lähteenä, johon voi löytää tasapainon?

Ikääntymiseen liittyy paljon stigmaa; esimerkiksi naisen ikää ei saisi kysyä. Mitä ajattelet tästä?

Nuorekkuus tuntuu olevan länsimaisessa kulttuurissa ihanne. Ideaalia on olla heleäihoinen parikymppinen, ja kaikkien sitä vanhempien tulisi olla häveliäitä ikänsä suhteen. En koe, että minun pitäisi piilotella ikääni. Sitä kysyttäessä saatan kuitenkin miettiä, miksi se on olennaista saada selville.

Toivon, että maailma muuttuisi niin, että ikääntyminen nähtäisiin positiivisena asiana. Itse en haikaile nuoruuttani, sillä olin silloin vielä henkisesti niin kypsymätön. Jos pitäisi valita, valitsisin sen sijaan milloin vain rypyt ja henkisen kypsyyden.

Mietin aluksi, olenko oikea henkilö kirjoittamaan ikääntymiseen liittyvistä asenteista, koska en ole aihetta tutkinut asiantuntija. Tajusin kuitenkin, että jokainen tyttö ja nainen on tämän aiheen kokemusasiantuntija.

Minäkään en ole tämän aiheen varsinainen asiantuntija! Valmennan paljon 40–60-vuotiaita naisia ja kuulen usein heidän ajatuksiaan omasta kehostaan ja kehoyhteydestään – sekä ennen kaikkea sen puutteesta. Kehosuhteemme on voimakkaasti ulkonäkökeskeinen sen sijaan että se olisi syvästi kehollinen. 

Lapsilla kehoyhteys on vielä tallella. Siihen, miten keho haluaa liikkua ei liity häpeää. Jossain vaiheessa alamme kuitenkin kiinnittää enemmän huomiota siihen, miltä kehomme näyttää liikkuessaan, sen sijaan että tuntisimme, miltä liike tuntuu — miten keho tuottaa voimaa, iloa ja liikettä.

Naisen ikääntymisestä puhuttaessa huomio keskittyy ensisijaisesti ulkonäön arvioimiseen. Uskon tämän juontavan siitä, että parhaat kehut, joita lapsena voimme saada, liittyvät kauneuteen. Siksi siitä muodostuu tärkein, varjeltava asia.

Ulkonäkökeskeisyys on vahvasti liitoksissa kulttuuriimme. Siihen liittyy varmasti myös evoluutiobiologian näkökulma: ajatus suvun jatkamisesta, jossa kauneus ja tietyn tyyppiset kasvonpiirteet ovat valttikortteja. Jos ulkonäöstä tulee oman riittävyyden mitta, ollaan hyvin hataralla pohjalla. 

Olen viime aikoina katsonut dokumentteja alkuperäiskulttuureista ja huomannut, että ulkonäköä arvioidaan niissä eri tavoin kuin meillä. Naiset ja miehet koristelevat itseään monin tavoin, mutta sen merkitys on pikemminkin henkinen.

Muistan ala-asteelta tilanteen, jossa luokkani pojat laittoivat meidät tytöt paremmuusjärjestykseen. En yleensä päässyt listalle – ja jos pääsin, olin viimeisenä. Ajattelin, että minussa oli jotakin vikaa, erityisesti ulkonäössäni. En osannut silloin ajatella, että olin paljon muutakin kuin se, miltä näytän.

Itselläni on kouluajoilta samanlaisia kokemuksia. Kun lähdin lukion jälkeen opiskelemaan, ajattelin voivani vihdoin puhjeta kukkaan ja vaikuttaa siihen, miltä toisten silmissä näytän. Elämääni astui mukaan fitness-urheilu, joka on lajina niin ulkonäkökeskeinen kuin vain olla ja voi. Lajin koko ideanahan on muokata keho vastaamaan tiettyä ideaalia. Vasta myöhemmin tajusin, että kaikessa oli kyse hyväksynnän lunastamista ulkonäköni suhteen: tulenko vihdoin nähdyksi ja hyväksytyksi muiden silmissä, kun olen muokannut itseni oikeanlaiseksi? 

En voi vieläkään sanoa olevani täysin vapaa tällaisesta ajattelusta. Hyvinvointiala asettaa jatkuvasti paineita siitä, minkälainen ja -näköinen tulisi olla, jotta olisi asiakkaiden silmissä uskottava. Ajatukset tulevat oman pääni sisältä, mutta niihin vaikuttaa vahvasti se kuvasto, jota jatkuvasti näen ympärilläni. Vielä 20-30 vuotta sitten kollegoihin ei välttämättä törmännyt kuin satunnaisesti lehtien sivuilla tai alan tapahtumissa. Nyt sosiaalisen median syötteet puskevat silmillemme kuvia myös ihmisistä, joita emme edes seuraa. Tämä aiheuttaa automaattisesti vertailua. 

Millainen nähdyksi tulemisen kokemuksesi oli fitness-urheiluaikoinasi? Piditkö sitä korjaavana kokemuksena?

Kunpa se olisikin ollut sitä! Tavallaan sain sieltä sijoituksellisen tunnustuksen: ensimmäisenä ja ainoana kilpailuvuotenani sijoituin SM-kilpailussa neljänneksi. Koska laji kuitenkin perustuu ulkonäköön, tiesin, etten taaskaan ollut paras. Jotakin korjattavaa tulisi olemaan loputtomasti. Voisin aina olla parempi ja kauniimpi, lisätä yhtä asiaa ja vähentää toista. Se tietenkin aiheutti vertailua. 

Tavoitteeni oli jatkaa seuraaviin kisoihin, mutta viisas kehoni sanoin sopimuksensa irti. Fitness-urheilu aiheutti minulle elinikäisen kilpirauhasen vajaatoiminnan. Muutama kuukausi lopettamisen jälkeen kehoni oli täysin muuttunut ja olin lihonut 20 kiloa. Koin, ettei minulla ollut enää ollenkaan hallintaa siihen, miltä näytin ja koin vakavia epätoivon, itseinhon ja epäonnistumisen tunteita. Kaikesta huolimatta olisin kovasti halunnut mennä seuraaviin kisoihin. Olin todella kiinni ulkonäkökeskeisessä identiteetissä ja ajattelin että tämä on intohimoni. Olin silloin 24-vuotias. 

Voin kuitenkin kiitollisena ajatella, että tämä tapahtumaketju antoi minulle urani. Ilman omakohtaisia kokemuksia ja tarvetta lähteä selvittämään, mitä ihmettä itselleni tapahtui, en tekisi tätä työtä.

Moni on nuorena niin epävarma, ettei ymmärrä omaa upeuttaan. Kun vanhenemme, meille kertyy enemmän itsevarmuutta ja osaamme nähdä, mistä arvomme muodostuu. Sitten ympäristö onkin sitä mieltä, että aika on ajanut meistä ohi ja meidän tulisi muuttua näkymättömiksi.

Tunnistan ilmiön. Mietin myös, mikä on oma vastuumme ilmiössä. Jos ympäristö pitää näkymättömänä, muutunko näkymättömäksi? 

Uskon, että meissä kaikissa on autenttinen ydin, joka on ainutlaatuinen ja ihana. Mitä enemmän tulee ikää, sitä parempi on kykymme kiinnittyä ytimeemme ja kuoria päältä pois sellaisia asioita, jotka eivät enää palvele meitä. Tämän myötä uskaltaa tulla näkyväksi sellaisena kuin on. 

Mietin omaa, syksyllä menehtynyttä 100-vuotiasta isotätiäni. Hän meni yli 70-vuotiaana puutyökurssille, osti porat, rakensi itselleen kirjahyllyn ja auttoi naapuruston korjaustöissä. Voisiko fokuksemme siirtyä ulkonäöstä siihen, miten toteuttaa itseään ja olla osa tätä maailmaa? Tällaista polkua toivon ainakin omalle kohdalleni. 

Kaupallinen maailma ruokkii kuitenkin tyytymättömyyden tunnetta ja ohjaa meidät pelkäämään ikääntymistä sekä taistelemaan sitä vastaan erilaisin anti age -asein. Tämä ei myöskään koske enää pelkästään keski-ikäisiä naisia. Asenteet ja kieli muovaavat kulttuuria – tämä koskettaa jo kaikkia ja kaikenikäisiä. Mitä ajattelet tästä?

Ajattelen, että haluaisin antaa itseni vanheta rauhassa. Samanaikaisesti vanhenemiseen liittyy hämmennystä. Näen peilistä muutoksia ulkonäössäni, jotka lisääntyvät sitä mukaa kun esivaihdevuodet etenevät, ja kyllä se vaikuttaa minuun. Muutoksia vastaan tuntuu kuitenkin olevan mahdotonta taistella. Mielekkäämpää onkin keskittyä tekemään asioita, jotka tukevat ja ylläpitävät kehoni hyvinvointia siinä vaiheessa, jossa se kulloinkin sattuu olemaan. 

Mutta mitä pitäisi ajatella siitä, että voin käydä hoidattamassa ryppyni lounastauolla samalla kun haen lounasta? Tuleeko tällaisesta niin keskeinen osa kulttuuriamme, että se on joskus myös osa omaa elämääni? Minua huolestuttaa myös se, miten asiat vääristyvät. 

Käykö niin, että mitä enemmän korjaa itseään, sitä enemmän löytää korjattavaa? Katsoin erään dokumentin, jossa todettiin, että botoxin ottamisen jälkeen tunteiden tunnistamisen kyky heikkeni. Botoxilla hoidetut ihmiset eivät enää tunnistaneet toisten ihmisten kasvoista tunteita yhtä nopeasti ja herkästi. Itselleni kyky tunnistaa tunteita on inhimillinen supervoima, johon en haluaisi puuttua.

Ajattelen usein ihmisiä, jotka eivät elä yhtä ulkonäkökeskeisessä kulttuurissa. Miten heidän ajatuksensa poikkeavat ajatuksistani, kun he katsoisivat itseään peilistä 43-vuotiaana?

Paljon puhutaan siitä, että jokainen saa tehdä omalle ulkonäölleen mitä haluaa. Olen samaa mieltä. Samaan aikaan kuitenkin mietin, vieraannummeko omasta syvimmästä tahdostamme ja maustamme, kun algoritmit maalaavat eteemme kapean kuvan siitä miten pukeutua, sisustaa kotinsa ja miltä näyttää? Onko tällä suppealla kuvastolla enää paljoakaan tekemistä sen kanssa, mistä aidosti pidämme?

Huomaan, että mitä enemmän olen somessa, sitä tyytymättömämpi olen itseeni. Sosiaalisen median rajaaminen on ollut itselleni tapa tutkia sitä, mihin ihanteeni suuntautuvat silloin, kun en altista itseäni kuvavirralle. Itselläni läsnäolon kyky ja itsetuntemus ovat somepaaston myötä lisääntyneet. Olen tullut tietoisemmaksi siitä, minkälainen olen tietyssä ajassa, ympäristössä ja seurassa. Ymmärrän paremmin, mitä todella kaipaan elämääni: luontoa, metsää ja ylipäätään ympäristöä, jossa ulkonäköni on yhdentekevää. Merkityksellistä on se, että kehoni pystyy kantamaan minua ja viemään minut paikkoihin, elämyksiin ja läsnäoloon.

Pelko ikääntymisestä liittyy myös tietämättömyyteen. Naisen kehon ja mielen ikääntymiseen liittyvistä muutoksista on alettu puhua laajemmin oikeilla nimillä vasta hetki sitten. Minkälaista aiheeseen liittyvää tietoa haluaisit itse olla lisäämässä?

Naiskehon hormonaaliset muutokset ovat väistämättömiä ja tapahtuvat meille kaikille. Muutokset vaikuttavat ulkonäön lisäksi kaikkeen muuhunkin; siihen, miten koemme itsemme ja miten luomme yhteyttä toisiin ihmisiin. 

Oma fokukseni on aina ollut siinä, mihin asioihin voimme itse vaikuttaa, vaikka samaan aikaan on hyväksyttävä, että on myös paljon asioita, joihin emme voi vaikuttaa. Naishormonit estrogeeni- ja progesteroni laskevat esivaihdevuosien ja vaihdevuosien aikana, se on fakta. Pystymme kuitenkin vaikuttamaan esimerkiksi kortisoliin (stressihormoni), insuliiniin (verensokeria säätelevä hormoni) ja oksitosiiniin (rakkaushormoni). Lihaskuntoharjoittelulla voimme esimerkiksi ylläpitää solujen kykyä hyödyntää insuliinia senkin jälkeen kun estrogeeni ei enää tee tätä puolestamme. Viisaiden hyvinvointirutiinien avulla voimme vaikuttaa siihen, minkälaiseksi koemme olomme, kehomme, hyvinvointimme ja toimintakykymme. 

Pelkästään ulospäin näkyvintä osa-aluetta korjaamalla saatammekin jättää huomiotta muut osa-alueet. Mistä hyvinvoiva ikääntyminen sinulle koostuu? 

Jos ajattelen sitä mainitsemieni hyvinvoinnin rutiinien näkökulmasta, se koostuu kolmesta osa-alueesta. Ravitsemus on yksi niistä. Syömme monta kertaa päivässä, minkä ansiosta meillä on monta vaikuttamisen mahdollisuutta. Puhun vaikuttamisen mahdollisuuksista siksi, että jos ikääntymisen muutokset tuntuvat hallitsemattomilta, meidän täytyy havahtua tiedostamaan ne asiat, joihin voimme vaikuttaa. Tämä lisää hallinnan tunnetta, joka on todella tärkeää psyykkiselle hyvinvoinnille.

Uni on myös keskeisessä osassa. Hyvä uni rakennetaan jo päivän aikana. Siihen vaikuttavat rutiinit: läsnäolo, hyvä ja säännöllinen, verensokerin tasapainossa pitävä syöminen, riittävä tauottaminen, ulkoilu sekä ihmisten kanssa sosialisointi. Emme voi hallita unta, mutta voimme parantaa hyvän unen mahdollisuuksia.

On myös tärkeää pitää keho liikkeessä ja omata jonkinlaiset liikkumisen rutiinit. Ikääntyessä hormonitasojen muutokset muuttavat vastetta, joka erilaisilla liikuntalajeilla on kehossamme. Itselle ennen toiminut intensiivinen ryhmäliikuntatunti saattaakin yllättäen alkaa tuottaa stressiä kunnon kohottamisen sijaan. Jos asiaa tarkastelee hormonaalisen linssin läpi, voimaharjoittelu nousee liikuntamuotona keskeiseksi. Jotta pystymme pitämään yllä estrogeenin aiemmin ylläpitämiä asioita, kuten sydän- ja verenkiertoelimistön hyvää toimintaa ja insuliiniherkkyyttä, tarvitsemme intensiivistä liikuntaa, mutta aiempaa lyhyempinä jaksoina. Moni saattaa sanoa, ettei ole sali-ihminen, mutta jokainen meistä pystyy lähtökohtaisesti käyttämään omaa lihaksistoaan eikä sen ole pakko tapahtua saliympäristössä.

Tätä kolmen osa-alueen kokonaisuutta ympäröi vielä oma mielenmaisemamme, johon asenteemme ja kykymme tiedostavaan läsnäoloon kytkeytyvät. Elintapojen suhteen meitä rajoittavat usein uskomukset siitä, mitä voimme olla ja mitä tehdä. Ihminen kun tuppaa olemaan vahvasti ympäristönsä ja ihmissuhteidensa tuote. Tarvitsemme siis lisää tietoa asioista, mutta sekään yksin ei riitä.

Voin paljastaa näin loppuun, että syy siihen, miksi halusin keskustella kanssasi oli, että yhteinen tuttumme kuvaili sinua kiinalaisen lääketieteen shen-käsitteellä, joka kuvastaa ihmisen mieltä ja sielua. Shenin sanotaan loistavan ihmisen silmistä kirkkautena ja ihosta kuulautena silloin, kun keho ja mieli ovat tasapainossa ja ihminen toteuttaa omaa elämäntehtäväänsä. Tämä kuulosti tässä ajassa erityisen tavoiteltavalta asialta. 

Koen kyllä aina olleeni elämän ihmettelijä ja ehkä minulla on jonkinlainen kaipaus syvempään yhteyteen itseni ja universumin kanssa. Elämässäni on ollut rimpuilua ja haasteita, uupumista, syöpädiagnoosia ja suuria eksymisen tunteita. Haasteet ovat alleviivanneet tietoisuutta siitä, etten ehkä tule elämään vanhaksi. Tätä kautta itsessäni on syttynyt halu pyrkiä elämään autenttista ja läsnäolevaa elämää sen mittaisena kuin se tulee olemaan.

Olen joskus puhunut radikaalista keskeneräisyydestä. Miten voisi omistaa oman keskeneräisyytensä ihmisenä sen sijaan että yrittäisi koko ajan pakonomaisesti korjata ja parannella itseään. Kasvamisen halu on itsessäni edelleen läsnä, mutta enää se ei nouse ulkoisen hyväksytyksi tulemisen tarpeesta, kuten nuorempana. Nyt se kumpuaa jostain syvemmältä. 

En usko, että sheniä voi myöskään havaita ihmisestä pelkästään kuvaa zoomaamalla. 

Toivoisin, että ihmisen loiste tulisi muista asioista kuin rypyttömyydestä. Yhtenä loistavana esimerkkinä mieleeni tulee vastikään menehtynyt Jane Goodall. Se, että on kytkeytynyt omaan ytimeensä, luo upean taikapiirin ympärilleen. 

Kaisa Jaakkola on Optimal Performance -valmennusyrityksen toinen perustaja, suosittu luennoitsija ja naisjohtajien hyvinvointivalmentaja, best seller -tietokirjailija ja kahden pojan äiti. Kaisan omat hormonitoiminnan ongelmat johdattivat diplomi-insinööriksi valmistuneen naisen uudelle uralle hyvinvoinnin pariin lähes 20 vuotta sitten. Seuraa Kaisaa Instagramissa @kaisaj sekä www.kaisajaakkola.com